Synnytys

Vauva syntyi maailmaan pian pari viikkoa sitten monen mutkan jälkeen. Asiat eivät menneet ihan toiveidemme ja haaveidemme mukaan, mikä synnytyksen kohdalla ei sinänsä ole yllättävää, sitä kun ei voi suunnitella.

Olimme valmistautuneet synnytykseen hyvin. Yhdessä olimme Helsingissä Luonnollisen synnytyksen kurssilla, joka antoi paljon ideoita ja ajattelemisen aihetta. Sen lisäksi olin lukenut Aktiivinen synnytys ry:n nettisivuja, synnytyskertomuksia ja kirjoja ”Hyvä syntymä” (Mina Haataja) ja ”Raskaus, synnytys, äitiys” (Malla Rautaparta). Olin myös valmistautunut synnytykseen harjoittelemalla rentoutumista, hengityksiä, mukavia asentoja sekä hieromalla ja öljyämällä välilihaa. Olin myös hankkinut TENS-laitteen avuksi kivunlievitykseen.

Ensimmäisen kerran kuvittelin keskiviikkona aamuyöllä, että pääsemme synnyttämään, mutta supistukset olivatkin vain seurausta tiistaisesta sisätutkimuksesta ja laantuivat aamupäivän aikana. Olimme käyneet Seinäjoella tarkistuttamassa kalkkista istukkaa, joka ei kuitenkaan onneksi aiheuttanut toimenpiteitä.

Supistukset palasivat torstaina iltapäivällä neljän aikaan ja voimistuivat ja muuttuivat säännöllisiksi illan mittaan. Yhdeksän jälkeen niitä tuli jo viiden minuutin välein minuutin kerrallaan. Rentouduin kuuntelemalla kurssilta saamaltani cd-levyltä sateenkaarirentoutusta ja liikkumalla jumppapallon avulla. Kävin myös suihkussa ja kiinnitimme TENS-laitteen paikalleen. Sen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Seinäjoen sairaalaa. Vajaan tunnin kestäneen matkan makasin kyljelläni penkillä ja kuuntelin rentoutuslevyä.

Perillä selvisi, että kohdunsuu oli sentin auki ja kanavaakin vielä jäljellä eli tiistain jälkeen ainoastaan kanava oli lyhentynyt. Pääsimme onneksi yhdessä perhehuoneeseen odottamaan synnytyksen etenemistä. Pyysin jumppapallon avukseni, vaikka käytinkin sitä loppujen lopuksi aika vähän. Pallo oli ehkä vähän turhan tyhjä minulle. Yön istuin keinutuolissa ja kävelin. Supistuksia tuli koko ajan säännöllisesti ja selvisin niistä hyvin TENS:n ja hengittämisen avulla. Ari sai jonkun verran nukuttuakin.

Aamulla kuuden aikaan pyysin kätilöä katsomaan kohdunsuun tilannetta. Kaikki ennallaan, eli ei edistystä. Sen jälkeen menin pitkälleni ja sain torkahdettua supistusten välissä. Kahdeksan jälkeen aamupalan aikaan meni lapsivettä lorahtamalla, kuten oli mahdollisesti mennyt jo torstai-iltana kotona. Lääkäri teki vedenmenon takia sisätutkimuksen ja jouduin verikokeeseen.

Perjantaipäivän vietimme sairaalassa supistellen. Kävimme kanttiinissa ja ulkona pysähtyen 5-10 m välein supistuksen ajaksi. Välillä kävin suihkussa rentoutumassa. Silloin tällöin otettiin käyrää. Jossain vaiheessa iltapäivällä otin synnytyslaulun avuksi. Verikoe uusittiin iltapäivällä. Illalla selvisi, että CRP oli koholla ja aloitettiin antibiootin tiputtaminen suoneen. Puoli kahdeksan illalla katsottiin jälleen kohdunsuun tilannetta – ­eikä vieläkään mitään edistystä. Nyt pettymys oli jo kova. Koska olin valvonut jo pitkään ja ollut kipeä eikä tilanteelle näkynyt loppua, oli pakko ottaa lääkkeitä lievittämään kipua, jotta sain nukuttua. Sain kahteen kertaan kipulääkkeitä ja jälkimmäisellä kerralla myös unilääkkeen. Nukuin yön tainnuksissa.

Lauantaina aamulla sain lisää antibioottia ja ensimmäisen murun käynnistyslääkettä. Koska vedenmenosta oli kulunut vuorokausi aloitettiin synnytyksen käynnistäminen lääkkeellä. Tätä lääkkeellistä käynnistämistä olisi voitu jatkaa kolme päivää, jos ei mitään hälyttävää olisi tullut sitä ennen. Verikoe käytiin myös hakemassa.

Lääke sai aikaan lieviä supistuksia. Päivällä annettiin lisää lääkettä, joka teki supistuksista jo säännöllisiä. Iltapäivällä laitoin TENS-laitteen takaisin. Kävimme jälleen kanttiinissa ja kävelimme käytävää. Päivällä otettiin uusi verikoe. Koska  CRP oli jälleen kohonnut, määrättiin minut saliin oksitosiinitippaan, eli synnytys käynnistettiin voimallisemmin, jotta lapselle ei aiheudu tulehduksestani riskiä. Lähdön hetkellä minulla oli huono olo, oksetti. Lähtö tuli kaikkinensa vähän yllättäen ja Ari kokosi tavaramme kasaan kiireellä.

Salissa jouduin sängylle koska kädessä oli tippa. Minulle laitettiin ulkoiset seurantalaitteet. Liikkuminen oli käytännössä mahdotonta, koska olin kiinni piuhoissa kahteen suuntaan. Sain onneksi oman keskittymiseni vielä kasaan ja TENS:n, synnytys”laulun” ja Arin kädenpuristuksen avulla selvittiin noin puolitoista tuntia eteenpäin. Ja olisin varmaankin selvinnyt pidempäänkin, jos ei vauvan päähän laitettu scalp-anturi olisi ottanut häiriötä TENS-laitteesta ja jouduin luopumaan siitä. Nyt olivat omat keinoni kivun lievittämiseen niin vähissä, ettei auttanut kuin pyytää epiduraalipuudutus. Onneksi pyysin sen ajoissa, sillä siihen mennessä kun sen sain, oli olo tullut todella tukalaksi. Puudutus onneksi auttoi ja sain levättyä pari tuntia, myös Ari sai ansaitun lepohetken.

Kahdeksan jälkeen illalla alkoi tulla selkeästi erilaisia supistuksia ja tarvetta ponnistaa. Olinkin valmis ponnistamaan ja puudutuksen vaikutus onneksi mennyt. Ponnistusvaihe kesti 45 minuuttia. Olin ensin kyljelläni ja lopuksi puoli-istuvassa asennossa, jota nimenomaan olisin halunnut välttää. Toiveenani oli synnytysjakkaralla ponnistaminen, mutta se ei nyt ollut mahdollista. Ponnistaminen oli aikalailla kehon ohjaamaa ja pakottamaa, jotenkin hyvin eläimellinen ja alkukantainen olo tuli ja hurjaa puuhaa kaikkinensa. Aluksi huusin matalaa huutoa ponnistaessani ja yritin muistaa hengittää, mutta lopuksi ponnistin ihan perinteisesti henkeä pidättäen, kun alkoi tuntua siltä, että vauva on vain saatava maailmaan. Supistuksen myös lyhenivät jossakin kohtaa ja oksitosiinin määrää lisättiin. Kätilöiden puheesta päättelin, että jos en olisi erityisesti toivonut, että välilihaa ei leikata, olisi sitä jo minulle ehdotettu. Vauva olikin aika pitkään synnytyskanavassa, mutta koska sydänäänet pysyivät hyvinä oli aikaa antaa minun ponnistaa ilman leikkaamista. Vauvan pää olikin aluksi vähän pitkulainen, mutta on jo palautunut aivan normaaliksi.

Sain vauvan rinnalleni ihmeteltäväksi pienen pyyhkimisen jälkeen. Vauvalta jouduttiin imemään lapsivettä keuhkoista, mutta muuten hän oli kunnossa. Istukka tuli onneksi ehjänä ulos. Ensimmäisen asteen repeämä oli myös tullut ja kätilö ompeli sen. Kun napanuora oli sykkinyt loppuun, sai Ari leikata sen. Ensi-imetys tapahtui myös salissa ja saimme imetysneuvoja kätilöltä. Ari hoiti vauvan kylvetyksen ja pääsin käymään suihkussa. Vauva oli jonkun aikaa myös Arin rintaa vasten paidan alla. Saimme salissa vielä pientä syötävää.

Vaikkei synnytys mennyt suunnitelmiemme mukaan ja en pystynyt hyödyntämään kaikissa vaiheissa rentoutumista ja liikkumista, olen tyytyväinen, että olin harjoitellut ja valmistautunut hyvin. Rentoutumisesta oli paljon hyötyä torstaina ja perjantaina. Uskon myös, että ilman lääkkeellistä käynnistämistä ja siten voimakkaampia supistuksia ja sänkyyn joutumista, olisin voinut selvitä omin luomumenetelmin loppuun asti. Lääkärikin totesi epiduraalia pyytäessäni, että tämä meni nyt väärässä järjestyksessä ja siten hankalamman kautta. Kätilöt myös kiittelivät siitä, että edes halusin yrittää selvitä ilman epiduraalia yms. 

Kello oli melkein yksi yöllä, kun pääsimme synnytyssalista osastolle. Onneksi oli perhehuone vapaana, ettei Arin tarvinnut lähteä kotiin yötä vasten. Osastolla Ari pääsi sairaalaruoan makuun, synnytyspolilla kun joutui olemaan ulkoruokinnassa. Saimme olla perhehuoneessa kotiutumiseen asti. Ari hoiti vaipanvaihdot, kylvetykset yms. ja minä keskityin ihmettelemään imetystä ja toipumaan. Antibioottia tiputettiin edelleen tiistaiaamuun asti ja CRP lähtikin maanantaiaamuna laskuun.

Imettäminen oli hetkittäin ihan sujuvaa, toisinaan taas tuntui, etten saa nänniä mitenkään vauvan suuhun. Kipeääkin se otti aluksi ja tuntui, että nänni tuli aina ihan lintassa ulos vauvan suusta, mitä ei pitäisi tapahtua. Konkreettista apua nännin laittamiseen vauvan suuhun osastolta kyllä sai, mutta sanallisia neuvoja ja tukea olisin kaivannut enemmän. Nyt onneksi imettäminen on jo kivutonta ja suhteellisen sujuvaa, ainakin makuultaan. Ja on sen verran kokeiltu imettämistä sylissä, että uskaltaisi tarvittaessa imettää jossakin kodin ulkopuolellakin.

Maanantaiaamuna vauva oli tärisevä hoitopöydällä kun vaippoja vaihdettiin. Lastenhoitaja päättikin ottaa vauvasta sokerit ja tulos oli 2,1 (pitäisi olla vähintään 3). Sokerit nousivat onneksi syömisen jälkeen, mutta jouduimme maanantaina ja tiistaina antamaan lisämaitoa ja syöttämään usein. Vauvamme oli vain hyvin unelias eikä suostunut heräämään edes vaipanvaihtoon, joten syöttäminen oli usein lievästi sanottuna haastavaa. Tiistaiaamuna sokerit olivat onneksi 3,4. Lastenlääkärin jälkeen saimme luvan lähteä kotiin, jos sokerit ovat yli 3. Ekassa mittauksessa vain 2,7, joten jäimme iltapäivään jännäämään nouseeko sokerit tänään vai vasta myöhemmin. Iltapäivän arvo oli onneksi 3,4 ja pääsimme kotiin. Minunkin maitoni nousi rintoihin tiistaina eikä lisämaitoa ole enää kotona tarvinnut antaa.Vauva myös onneksi itse ilmoittaa nälästä eli kellon tuijottamisen on voinut unohtaa.

Tuntui siltä, että osa lastenhoitajista piti sokereiden seuraamista tärkeänä ja osa ei niinkään. Jälkeenpäin mietimme, että olisiko voinut odottaa vähän pidempään maidon nousemista - lisämaidon antaminen aiheutti oman stressinsä kun halu imettämisen onnistumiseen oli kova. Muutenkin lastenhoitajien ohjeet vaihtelivat todella paljon. Yhden neuvo oli, että "vartti ja vartti kumpaakin rintaa, miksikään huvitutiksi et ala", kuitenkin yleensä opastettiin imettämään mahdollisimman lapsentahtisesti.